Yhteistyöllä onnistumme parhaiten

"Yksikään ihminen ei ole saari", kirjoitti runoilija Donne 1623. Kukaan meistä ei pärjää yksin - ei pärjännyt silloin eikä nyt. Täällä keskuksista kauempana tämä korostuu. Kun naapuri ei ole aivan kiinni eikä taajaman raitilla ruuhka-aikaa, olemme toisillemme sitäkin tärkeämpiä. Täällä pohjoisen Keski-Suomen pienissä kunnissa asuu toisista välittäviä, aitoja ihmisiä. Se tulee todistettua aina, kun joku on hädässä.

Kun palo vei kodin ja tavarat perheeltä Kivijärvellä, tuntui, että koko pitäjä myötäelää ja haluaa auttaa. Auttamishalua löytyi naapuripitäjistäkin. Tämä on yksi syistä, miksi minulla on niin hyvä asua kotitienoollani. Tiedän, että jos ajan ojaan, joku vetää pois. Ja jos joku muu on siinä tilanteessa, käynnistän traktorin. Se luo turvallisuutta ja tunteen, että meitä kaikkia tarvitaan. Olemme tärkeitä.

Sama ilmiö tuli nähtyä myös, kun kyyjärviset nousivat kansanliikkeen tavoin puolustamaan heille kotiutuneita turvapaikanhakijoitaan palautusuhan alla. On todella typerää, että työtä tekeviä, kielen oppineita perheitä palautetaan, koska he eivät pysty tienaamaan tulorajan vaatimaa määrää tai sen takia, että lähtömaa ei suostu toimittamaan passia. Betset kaipaisi työntekijöitä, koulut kaipaisivat lapsia, Kyyjärvi kaipaisi asukkaita ja kotoutuneet perheet kaipaisivat viimeinkin rauhaa ja pysyvyyttä elämään. Mutta ei.

Tein kirjallisen kysymyksen siitä, miksi maahanmuuttajaperheiden tuloraja on niin korkea. Koko perhe ei saa jäädä maahan, jos esimerkiksi kahden alaikäisen lapsen perheessä vain yksi käy töissä ja bruttotulot jäävät alle 3400 euron. Tähän tulo vaatimukseen yltää harva suomalainenkaan. Kuinka voimme olettaa että vasta täällä asumista ja kieltä opettelevat olisivat heti parin vuoden kuluttua kuntamme tulotason kärkipäässä? Myös muuta byrokratiaa työlupien saannissa olisi syytä karsia.

Meitä vakituisia asukkaita on täällä koko ajan vähemmän. Taloja jää tyhjilleen ja liian monet pihamaat kasvavat jo pitkää heinää tai miestä korkeampaa pajukkoa. Valtio miettii purkukorvauksia. Se on surullista. Kuinka turhaa onkaan rakentaa Suomi kahteen kertaan. Pääkaupunkiin ja muihin kasvukeskuksiin rakennetaan yhä uusia asuinalueita ja kerrostaloja toisaalla talojen jäädessä tyhjiksi. Kysyntä nostaa asumisen hinnat pilviin ja valtio koittaa tukea sekä rakentajia että vuokralaisia, että saataisiin kohtuuhintaista asumista. Asumisen tukien koko potti on yli 2,3 miljardia euroa. Melkein miljoonalla suomalaisella ei ole varaa asua omassa kodissaan ilman tukia.

Olen pohtinut usein, miten saisimme muuttovirran käännettyä toiseenkin suuntaan. Se vaatii ensinnäkin paikallisilta asennetta, joka hyväksyy erilaiset tulijat pelon sijaan. Muualta tulleilla ei välttämättä ole aina helppoa.

Valtiokin voisi toimia toisin kuin nyt. Eikö purkamiskannusteiden sijaan valtion kannattaisi ostaa asuntoja halvalla ihmisten tukemiseen. Mitä jos Suomessa toimittaisiin vähän samoin kuin sotien jälkeen? Ei kasvatettaisikaan asuntosijoittajien lompakkoa Helsingissä. Pilottikokeiluna valtio mahdollistaisi asumistuen varassa oleville kaupunkilaisille - myös turvapaikkaperheille - maallemuuton. Heille annettaisiin muutaman vuoden asumistuet kerralla - muttei rahana, vaan tonttina ja talona itse valitsemastaan muuttotappiokunnasta, jossa työikäisten tarvetta on. Ruohottuneet pihat saisivat uuden elämän ja ehkä moni umpikujassa ollut kaupunkilainenkin.

Anne Kalmari, Kansanedustaja (kesk.)

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Viispiikkisessä ke 12.2.2020